Lyhyt päivä ja mereneläviä

17.8.

Eilen oli jotenkin toodella väsynyt päivä... En sitten tiedä miksi, ihan normaalisti tuli nukuttuakin.  Mutta oli hirmuinen kasa eclaireja täytettävänä. Suklaata, carameleja ja pistaasia. Nekin sain sekä osasin tehdä jo aikalailla itse: valmistaa siis täytteet, rei'ittää, täyttää ja koristella. Sebastianin piti tietenkin ohjastaa pistaasikreemin maustamisessa, sillä eihän minulla mitään käryä ollut kuinka vahvaa se heidän pistaasi...tiiviste(?) oli.

Yksi eclair jäi yli, kun suklaatäyte riitti viimeisessä vain yhteen kohtaan kolmesta, niin sain syödä sen itse! Täytin kaksi muuta créme legérellä (se nyt oli muistaakseni sitä diplomaatin kaltaista) ja hulautin vähän tomusokeria päälle. Ei voi sanoa kuin että hyviä ovat. Ostin yhden pistaasin myös kotiin illaksi! Ja itseasiassa unohdin sen! Pitää tänään syödä pois...

Caramel- ja pistaasieclairit.

Mitähän muuta.. Sebastian teki tilaustyönä mansikkakakun, jossa oli charlottapohjaa alla, mansikoita ja "créme mousselinea" pääasiassa. ...kuulin ensin että Créme muslim. Taas kerran poliittisesti korrektia.
Mutta se oli kyllä hirmu hyvää. Créme patissierea ja voita pääaineina. Olisin voinut vetää sitä vähän kuin Nutellaa: suoraan purkista ja häpeilemättä! Mmm mm!

Töiden jälkeen sain taas nauttia Sebben ja Tonin seurasta oluen kera. Tällä kertaa se oli Belgialaista Leffeä (Ruby) ja itseasiassa todella hyvää, marjaisaa! Melkein suosittelen jos jostain löytyy.
Juomisista vielä sen verran, että kotiin palattuani sain sitten ruoalla sitä aiemmin mainittua Loiren valkoviiniä, joka puolestaan oli hirmuisen... hm, paksun makeaa. Aperitiivinä se sopi.

Santé, kippisteltiin.

Illallisena sitten oli melko jännää settiä. Sinisimpukoita ja niille sopiva kastike.

Kuorin simpukoita Lauren kanssa.

Miten sen nyt sanoisi... Sinisimpukat maistuivat ihan hyviltä. Mutta kun omaan epäluulon mereneläviä kohtaan niin se rakenne oli todella omituinen. Tarkastelin muutamaa simpukkaa hyvin läheltä ja se tietenkin sain vielä hämmentyneemmäksi. Kahden lihaspuoliskon välistä roikkui osalla musta minikokoinen hirmu pitkä aivan naudankielen näköinen suikale. Ehkä se tosiaan oli kieli. Ja koko komeuden kruunasi se, että se hieman läpikuulsi ja siitä näki jotain tummempaa sisällä, jota tietenkin käyn heti ajattelemaan suolistona, jonka ajatus ei tosiaan ole mikään ihanin sitten syödessä. (Vaikka vaaleat sisäelimet ovatkin joissain maissa tosi herkkua ja niitäkin pitäisi joskus kokeilla.)
Näytin varmaan ihan naurettavalta niitä hyvin hitaasti valitessani ja varovasti maistellessani. Pohdin kovasti, että kuuluuko se nyt siis nielaista vai pureskella ja kokeilin molempia. Hämmentäviä tapoja kumpikin.
Kokeilin myös voin ja leivän kera syömistä. Se hieman vähensi sitä omituista suutuntumaa minkä sinisimpukka toi, mutta yhä oli hieman omituista. Ihan jännää kuitenkin.


18.8.

Puoli kahdentoista maissa pääsin jo töistä kotia! Aamun toimitusten jälkeen Sebastian pyyhkäisi pöytää ja totesi, että päivä on siinä: ei ole mitään erityistä tehtävää tälle päivälle. Pohdinnan jälkeen sain kyllä hommia, mutta eivät nekään sitten lopulta pitkään kestäneet. Viimeistelin huolella kaksi mansikkakakkua, siirtelin tohveliomenoita minipakkasesta pääpakkaseen, tein créme patissiérea (sitä menee ihan kauheasti, koska nää tunkee sitä joka paikkaan), vahdin tuulihattutaikinan kiehuntaa sekä marengin vatkautumista (hyvin vaativa työ) jaaa... tein lemoncurdia. Sitten ei oikein muuta enää keksittykään, niin lähdin kotiin.
Aina töiden välissä tutkin pientä sanakirjaani jos vaikka oppisin muistamaan sanastoa silläkin keinoin, heh. Sanoin eräässä vaiheessa, että haluaisin kovasti oppia tekemään croisantteja... Kuulemma huomenna oli tarkoitus väsätä niitä! Pienet fiilikset, vaikka ei niitä kuitenkaan ihan jauhoista asti käydä varmasti tekemään.

Mansikkakaakut sitruunalla ja kiivillä. Yläpuolella rakas sanakirjaseni ja yrityssalaisuuksien reseptivihko. ;)

Sitruunaaaa. Oletan, että käytetään sitruunatarteletteihin. Aivan ihanan sitruksinen maku! Meni siihen kyllä pari litraa sitruunamehuakin.  :D

Kotona valmistauduttiin päivälliselle kattamalla pöytää sisälle, sillä Lucen vanhin tytär poikansa kanssa tulivat yhden jälkeen syömään. Tarjolla oli täytettyjä tomaatteja ja alkupaloina... ostereita. Söin kaksi!
Jos sanoin, että sinisimpukat olivat epäilytäviä, niin osterit olivat kolme kertaa isompia ja niin ollen myös kolmesti epäilyttävämpiä! Hahaha! Kuitenkin maku oli ihan hyvä. Ainakin tiedän nyt mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että jokin ruoka maistuu ihan mereltä. Nämä maistuivat merelle. Tuli tavallaan mieleen myös lapsuuden epäluulot iskän tekemille paistetuille mädeille, vaikkei ne ahvenen yms mädit nyt merestä tulleetkaan.

Huîtres

Ostereissa oli vielä se jännä.. Että siis kun pohdin näittenkin kohdalla sitä etiketin mukaista syömistä, mikä nyt lie.. Pinnan rikkouduttua sisus tulvahti suuhun ja se tunne oli verrattavissa ison huonelämpimän voinokareen kielellä sulattamiseen. Yhäkin tähdennän ettei se siis pahaa ole, missään nimessä. Mutta häiritsevän omituista.
Voisin uudestaan syödä toki. Olisin silloin hieman vähemmän varautunut, mutta en ehkä silti täysin rento asian suhteen. Olisiko seuraavana sitten nyt etanat ja sammakonreidet..? Hahaha!
Ranska on mainio!

...suurimmilta osin. Nyt kaksi asiaa!
1) Täällä on ihan helvetisti kärpäsiä. Joka puolella. Nytkin istuu polvella ja se häiritsee kamalasti, mutta yritän kirjoittaa tämän lauseen loppuun ennen kun hermostun.
Kirjoitan joskus tämän hetkisiä fiiliksiäni maan hygieniaolosuhteista, johon kärpästen määrä toki vaikuttaa myös mielestäni olennaisesti, mutta en nyt tänään jaksa käydä aiheesta paasaamaan. Eikä ne aina häiritse niin kauheasti, mutta juuri nyt. Tämä koettaa paljon minun pasifistista asennettani kärpäsiä kohtaan. En millään haluaisi tappaa niitä, mutta... Ja ne selvästi nyt koettelee miun hermoja. Heti kun kävin kirjottaa tätä kappaletta, kaksi kärpästä tuli tuohon vierelleni lisääntymään hyvin kovaäänisesti. Ai jumaliste. Toistaalta nyt alkoi jo naurattamaan!

2) Tulee tosi kotoisa olo kun saa juoda kahvit melkein aina muumimukeista! Antoniina toi siis niitä viime vuonna kaksi kappaletta. Harkitsin itse samaa, mutten sitten lopulta viitsinyt. Nyt toistaalta jos oisin tuonut, niin tuoteperhe olisi täällä kasvanut eri aiheilla tämänhetkisistä. Harkitsin nimittäin kahta erilaista. Olisi ehkä pitänyt.

HUH huh.

Paikallisia makuja

Väsyttää.

Ruokapöydässä Luce kysyi mitä tein tänään töissä, ja oli pakko aivan miettiä hetki. Ihan pölö olo.

Tänään oli puoli yhdeksitoista tilattu hedelmäkakku "Camillen" kymmenvuotisjuhliin... Aamulla oli mennyt jotenkin omituisen paljon aikaa toimituksissa, yksi leipä oli unohdettu jäähdyttää ja sitä piti odotella, joten Sebastian otti kakun tehtäväkseen ja antoi minulle mansikkatartelettien viimeistelyn.
En oikein tiedä menikö aikaa vain paljon ohi, vai mikä oli homman nimi, mutta käsitin että alunperin oli tarkoitus myös tänään tehdä sitruunatarteletit ja pistaasi-eclaireja, joita ei kuitenkaan sitten tehty. Toivottavasti huomenna tai joskus lähiaikoina sitten.

Mansikkatarteletit olivat kivoja tehdä, vaikka toisen mallin sisäistämisessä meni muutama leivos. Myönnän, että aivoon ei vaan mennyt se puolen sentin kriittinen kulma miten se mansikka piti asettaa ennen kuin olin kaikki muut kulmat kokeillut, voi huhhuh!

EI ny luulisi olevan niin hankalaa, oliko sit joku kooma vai mikä lie...

Tässä tarteletissa siis vain pursotetaan créme de patissiérea mukava keko ja heitetään marjat päälle. Ja tuossa kuvassa vielä siis ei ollut kiillettä mikä sutaistaan ihan lopuksi. 

Tohveliomenoita tein myös siinä sivusilmällä kakun valmistusta seuraillen ihan melkein täysin omatoimisesti. Ja päivän lopussa viimeistelin myös pellillisen vadelma-macaronleivoksia. Meni vähän yli puoli kahden kun lattia oli pesty ja lähdin kotiinpäin.
 
Mutta se kakku. Suomalaisia hedelmäkakkuja ajatellen, anteeksi nyt vain, mieleeni tulee vain pari asiaa. Sokerilimeen säilötyt ällöimeltät sekalaiset hedelmät (tiedän etteivät kaikki ole niitä) ja, huomioi tämä, punaiseksi värjätty omenan makuinen hillo. Khöm... En ikinä ole pitänyt hedelmäkakuista. Pienenäkään niin pitkään kun oma muisti kestää. Valitsen siksi melkein aina suklaakakun jos aion tehdä normaalia kakkua kotosalla.

Tämän kakun... no piiraan... mikähän sen poliittisesti korrekti nimitys nyt olisi.. pohjana oli siis ne eilen tehdyt omenapohjat, mitä varten hoidin omenoiden kuorinnan. Eli lehtitaikinapohjalla omenareunus ja hasselpähkinätäyte. Ihmettelin ensin että vähän rujon näköinen se kyllä on, kun Sebastian sanoi sen olevan omenapiiras. Sitten alkoi se muodonmuutos.
Ensin monsieur levitti kiilteen ja sitten reunusti pistaasimurskalla tortun ulkorajat. Seuraavaksi pursotettiin nätti kerros diplomaattikreemiä ja aloitettiin hedelmien asettelu. Oli mansikkaa, kiiviä, ananasta, nektariinia, banaania, vadelmaa... Ja kaikki erityisesti tuoreena. Oikein symmetrisen sekamelskan päälle sutaistiin taas kiille ja aseteltiin loputkin tarpeet: suklaakoristeita, muutama tomusokerilla hunnutettu lisähedelmä, tyypillinen onnitteluplakaatti ja jopa päälle käytetyn ananaksen lehdet, jotka olivat kuin mitkäkin riikinkukon pyrstösulat. Se tosin toimi, koko asetelma oli hyvin trooppinen.
Plakaatti, jota näissä kakuissa usein näkee, on muuten marsipaania. Sebastian paahtoi aika isolla polttimella värittömän mantelimassan pinnan sellaiseksi kauniin rusehtavaksi osa-alueittain. Nyt on siis uusi tapa käyttää kotona omaa poltinta, hahah.

Créme patissiérea meni tänään aika paljon ja metallikulhossa alkoi olemaan vain jämät, joten sain tehdä sitä lisää. Sebastian antoi minulle määrät ylös ja seurasi sivusta kun hämmentelin keitosta valmiiksi. Täällä käyttävät sellaista vanukasjauheseosta kiinteytykseen. Mutta ei siinä mitään, ei vaan hyödytä reseptin omistus minua kun ei ole vastaavaa jauhetta itselläni. Lopussa, ennen vuokaan kaatoa, crémen sekoitus oli todella raskasta.

Niistä eilisistä omenoista puheen ollen. Taidan ostaa täältä mukaan sorvin, ei ne ole kovinkaan painavia lopulta ja paljon edullisempia täällä kuin kotisuomessa. Saatan käyttää sitä harvoin, mutta sitäkin riemuikkaammin! Tai jos se jopa nostaisi omenankulutustani? Tässä vaiheessa äitin pitää huutaa jeee, lapsi oppii syömään hedelmiä!

Ja niin joo, Herra Ranskalaisen nimi on niinkin ranskalainen kuin... ba dum tsihhh: David! Ei nyt sentään ihan mikään... hmm.. Jean-Jaques-Pierre-Babtiste, vaikka siltä näytti. Se olisi ollutkin jo melkein liian hauskaa.. :D
.....
Hyvin puun takaa tämä, mutta lukion äidinkielenopettaja valitti aina pisteidenkäytöstäni. Enintään kolme peräkkäin ja yhden kerran tekstissä, sanoi hän. Eikä! Ihan jo periatteestakin käyn vastustamaan. .... 

Lisäsin tähän blogin oikeaan reunaan käännösgadgetin, kun totesin, että helpottaa huomattavasti ainakin yhtä lukijaa. Ei tarvitse aina copy-pastettaa tekstiä osissa googlen translaattoriin kun kaikki sujuu yhdellä napinpainalluksella, vaikka aika luokatonta käännöstä se usein onkin. Suomen kieli on aika hankala tuollaisen automaattisen ilmaisen käännöslaitteen käsittelyssä...Nauroin eilisen postaukselle, kun Luce luki käännöstä loppuosasta. Puhuessani Dos Santosin työntekijöiden ranskalaisuudesta sanoin "tosi, tosi, tosi ranskalaisia" ja Google ihanasti käänsi sen tällaiseksi: "très, très vraies frites". Eli "oikein, oikein oikeita ranskanperunoita". Herkullista, autenttista ja uppopaistettua työväkeä siis?
Luce sitten myös tänään kertoi bonganneensa haasteeni Amsterdamin päivityksestäni ja päätti toteuttaa sen. o.o Pääsen siis syömään Loiren ostereita! Hui, jännittää jo! Entäs jos tykkäänkin niistä ja on taas yksi liian kallis makunautinto tiedossa, johon harvoin pääsen enää käsiksi kotimaassa? No, syteen tai saveen !
Muutenkin jännä päivä ruoan osalta ollut, sain lounaaksi "kalaruokaa", joka osoittautui kalmariksi käännöstä tutkimalla. Sekin oli tosi hyvää!
Samaten hän oli tänään tuonut kaupalta tuorechevreä ja oikein hyvän näköistä juustoa käsittääkseni Baskimaan alueelta... Huomiseksi Loiren alueen viiniä ja sitä aiemmin mainittua Rode D'anjouta... Sekää Bretagnelaista perinnekakkua kahvileiväksi, jota maisteltiin jälkiruokakahvilla. Tuli ihan mieleen Irenen 40% voita -muffinit....
Kuulemma tämän kuivakakun resepti perustuu siihen etä kaikkea yhtä paljon. Vähän kuin mummin sokerikakku, mutta hieman erilaisella tavalla kuitenkin. Sanotaan, että jos aitoa voita laitettaisiin 250g, niin sokeria ja jauhoa tulisi myös sama setti, ainoastaan sillä erolla että munaa vain yksi kappale.
Ulkonäöltään tämä Bretagnen herkku näyttää uunissa lässähtäneeltä sokerikakkupohjalta, heh. Sisältä se oli voin kellertävä ja voilta se tosiaan maistuikin. Hyvää pienissä määrin, sanoisin.
Ja voi sitä jumalatonta kerettiläistä, joka menisi tällaisen tekemään suolattomaan margariiniin!
Tätä kirjoittaessani sain maistiaisena iltaa varten tehdyn aperitiivin shottilasissa. Ei kylläkään alkoholia, vaan minttuisan kurkkujogurttichevremuussin. Ihanan raikastava sekin. Ja toimi hyvin. Nyt tekee mieli syödä!


P.s. Huomasin tänään, että rusketusta on tullut paljon, mutta ainoastaan etupuolelle. Pitäisiköhän palvoa aurinkoa joku päivä vatsallaan. Alkaa näyttää naurettavalta jos katsoo liian tarkasti!

Linnoja, omenankuorimisaparaatti ja macaronleivoksia !

13.08.

Sain nukkua pitkään, hhooo! ...eli kymmeneen. Aamu meni oleskellen ja keskipäivän jälkeen lähdettiin Château de Tiffaugesille katselemaan maisemia ja katapultteja.

Château de Tiffauges, aka. Château de Gilles de Rais tai Château de Barbe-bleue, omaa sinänsä ihan mielenkiintoisen legendan taustallaan. Tarina on siis melko pitkä tähän kirjoitettavaksi, eli kiinnostuneet voivat itsenäisesti ohjautua tästä ja tästä eteenpäin wikipedian maailmaan, mutta sanotaan lyhyesti että linnan asukkina oli joskus kertomuksen mukaan sinipartainen äärettömän rikas mies, joka oli sitten vähän sekaisin ja murhasi kuusi vaimokettaan ja piilotti ruumiit lukittuun kellariin ja kaikkea sellaista pientä.. hauskaa.... Tuo siis on sitä legendaa. Ilmeisesti historiallista faktaa taas ovat Gilles de Raisin, ikävä kyllä lapsiin kohdistuneet, veriset ja irstaatkin tarinat... Herra kuulemma harjoitti myös okkultistisia toimenpiteitä ja yritti kovasti uhrata näitä lasten osia kutsuakseen demonin paikalle. Oikeasti todella mielenkiintoista, mutta yritän nyt olla papattamasta tästä paljoa enempää, koska tähän päivitykseen pitää mahtua kolme päivää.

Sisäänkäynti Tiffaugesille

Niin, linna itse oli pitkän aikaa tyhjänä ja sisäpihaltaan käytettynä jalkapallokenttänä, mutta nyt kunnostettu turistikohteeksi. Ulkopihalla esiteltiin erilaisia katapultteja ja niiden toimintatapoja sekä esitettiin pientä showta, ja sisätiloissa esitettiin 3D-liikkuvaa kuvaa linnan rakentamisen historiasta. Luin jälkikäteen, että olisi ollut jossain alkemiastakin asiaa :C Näkymät olivat kyllä hienoja!

Da show

Puff !

Ja sinne lensi vesipallo.

Taempana piha-alueella oli myös lapsille keikkuvia puuhevosia ja mahdollisuus kokeilla perinteistä- sekä varsijuosta. Jee ee ee, huusi sisäinen pieni Katri jouset nähdessään!

...vaikkakin se nyt oli sellainen *pew*, "seuraava!" "(noooo... ;____; moar..)".

Huomionarvoista miun mielestä on se, että muurin tornin käytävässä akustiikka oli aivan huikea. Puhut toisella puolella tornia ja kuulostaa kun olisit vierellä.
No mutta joo, myymälässä myytiin kaikkea ritari- ja katapulttikamaa, oman miniaamutähdenkin olisi voinut ostaa, ei vain viitsinyt kun paino olisi jo aika suuri laukussa sellaisia kotiin raahatessa. Pari postikorttia kyllä nappasin mukaan, saa sitten joskus kuukauden päästä kaksi osoitetta Tiffaugesin paperia! :3

Hinnat lähtivät 15€ ylöspäin!

Excalibur. Autenttinen, varmastikin. Ja vain pari sataa euroa.

Tervetuloa ja menoa.

Tiffaugesilta kotio palatessa pistäydyttiin kenkien ja laukkujen jollain... tukkumyymälällä ehkä? Kyllä sieltä yhdet kengät mukaan lähti. Kiilakorot. En olisi itse uskonut tämän päivän koittavan. Paria muutakin teki mieli, mutta ei silti viitsinyt mukaan ottaa..

Julkisivu oli ainakin tyylikäs ja kohdallaan!

Ah, tästä tulikin mieleen, tässä muutaman päivän sivusta seuranneena olen päätynyt tulokseen, että Ranskassa toimii yhä Šekit maksuvälineenä. Mielenkiintoista minusta. Ja täällä on yksityisiä tieverkostoja, joita ylläpidetään tietuleilla. Kysyin ekana päivänä Lucelta niiden hinnoitteluista, kun jouduimme Nantesista palatessa käymään kahden tullin läpi. Toisen tullin jälkeen sain lahjaksi kuitin! Heh, eivät kuulemma yleensä niitä ota. Eli tien alussa mennään porteista läpi ja otetaan aloituslipuke, joka annetaan takaisin koneelle tieltä poistuessa. Samalla käytetään luottokortti laitteessa, joka ei muuten vaadi edes mitään tunnuslukuja vaan iloisesti vain veloittaa summat pois. Yhden tiekäytön hinta oli parin euron tuntumissa. Tuntuu jotenkin oudolta, että pitää maksaa että saa liikkua tiellä... Mutta näinhän sen täytyy yksityisellä tapahtua, ei se hyväntekeväisyyttäkään ole. 



14.08.


Eilenaamulla sitten heräsin olevinaan kymmeneltä ihan paniikissa, koska muistelin, että kymmeneltä oli tarkoitus lähteä sen päivän matkailuun. Alakertaan saapumisen jälkeen kävin vähän epäilemään itseäni, kun kaikki muut olivat vielä nukkumassa.... Paljastui että olen vain sokea ja kello onkin yhdeksän. Ei siinä oikein enää nukkumaankaan viitsinyt takaisin mennä, niin jäin aamudatailulle odottamaan muiden valveilletuloa. Loppujen lopuksi olin ollut oikeassa tavoitelähtöajan suhteen ja olimmekin kaksikymmentä yli kymmenen lähtöpuuhissa kohti Angersia.

Ajomatka taisi kestää päälle tunnin. Ensimmäisenä olisimme menneet katsomaan pientä paikallistislaamoa... joka ilmeisesti tekee tuotteensa ruusuista. No harmiksemme tislaamo oli kiinni, mutta ohiajaessa ainakin sen myymälä näytti mukavalta. Ranskalainen ruusulikööripullo olisi kyllä ollut tyylikäs ihan jo koristeenakin hyllyllä... Koko aluehan siis oli ruusujen innoittamaa. Jos se nyt laskettiin Douè-la-Fontainen alueeseen niin ymmärrettävää toki, sehän olisi kaiketi Ranskan "ruusukeskus". Löytyi Maison de rose, Rue de rose, rose rose rose....  Ei siinä mitään, itsehän rakastan ruusuja. Jonkin vesitornin näköisen rakennuksen kylkeen oli jopa maalattu aivan suunnattoman suuri vaaleanpunainen ruusu. Suloista.
Itseasiassa vaaleanpunaisesta puheenollen, tässä hostperheen pihatien muurinvierustalla on tooodella herkän näköinen ruusupuska. Kasvaakohan se villinä... Muuten lähinnä valkoinen väriltään, mutta osa terälehdistä ovat vaaleanpunertavia. Erityisesti hienon näköistä kun nupun sisus on sisällepäin tummeneva, pinkkikin, ja ulkoreunat vitivalkoisia.

Mutta niin! Olisimme myös käyneet paikallisella viinitilalla, mutta sekin oli kiinni! Rose D'Anjou luki oven päällä, Anjoun ruusu siis. Puoliksi maahan kaivetun tilan ympärys oli täynnä viinipensaita ja koko tunnelma siellä oli muutenkin hyvin maalaismainen... Voisinko sanoa ranskalainen? :)

Se siitä sitten, seuraava kohde olikin jo ihan toista luokkaa. Miksiköhän sitä nyt kutsuisi... Vanha kallioon hakattu kristittyjen piilokatedraali uskonsodan ajoilta? Upea sisältä kyllä: todella korkeat holvihuoneistot ja niin syvä hiljaisuus vallitsi siinä paikassa että... Kuvaa en oikein viitsinyt ottaa kun en salamaa halunnut käyttää ja pimeässä tunnetusti saa hyvin kuvia, mutta nimeltään se oli The Troglodyte Cathédrale des Perrières.
Käytiin vilkaisemassa sen jälkeen vielä pari muuta paikkaa, mistä en nyt millään jaksa selostaa, mutta lopulta päädyttiin sinne Angersiin, aivan Angersin linnan kupeelle. Ei menty sisään, mutta katseltiin hetki siinä ympärystöllä sekä linnaa, että läheistä vanhaa kaupunkia ja lähdettiin sitten kaupungille päin jäätelölle.

Angersin linna on kuulemma yksi Ranskan vanhimmista keskiaikaisista linnoista.

No Angers on todella nätti kaupunki. Vietettiin siellä muutama tunti, ostoksilla ja kunhan katsellen. Löysin itse mekon oikein mukavasti :3 ...myös erään erittäin suloisen 50-luku -henkisen pubin, jossa käytiin hyväksikäyttämässä kylpyhuonetta. Oli gasolinetankit ja autonistuinta ja kitaraa seinällä ja kaikkea... myös ritariaiheinen pinballkone! Olisin ehkä kokeillut pelata sillä jos olisin ollut yksin.....

Täälläkin käytiin!

Kotimatkalla ajettiin viinialueeen läpi ja katselin viinipeltoja. Ne on kyllä upeita... Suoria rivejä horisonttiin asti ja niin symmetrisen kauniisti. Aluehan on siis todella kuivaa. Maa pöllyää ajaessa ja aurinko porottaa ihon punaiseksi jos ei käytä aurinkorasvaa. Siis minäkin ostin nyt sitä. Kerrankin. 
Kysyin Lucelta tietääkö hän mitä viinilajiketta alueella kasvatettiin, mutta ei hänkään tainnut tietää... Jollei se sitten ollut se Sauvignon Blanc. Kauniita ne olivat ilman sitäkin tietoa, mutta ainahan se olisi ollut mukava info.

Varmaan paljon jäi mainitsematta molemmista päivistä, mutta ei nyt jaksa.
Pitkä päivä tuokin oli, kotiin saavuttiin vasta siinä kahdeksan-yhdeksän hujakoilla. Mutta oli kivaa!



15.08.


TÄNÄÄN heräsin vähän myöhässä. Sen kriittisen viisi minuuttia, jonka verran sitten heitin pois aamupalasta, eli en syönyt mitään. Hah, eiii ongelma onneksi minulle. Ennemmin olen ajallaan töissä kuin myöhässä kahvin nauttineena. 
Normaaliin tapaan aloitettiin toimituksilla. Kaikki mitä aiemminkin, tänään mentiin myös viemään briocheja Hôtel Ibisiin, jossa oli se mukava respa - Vincent nimeltään. Tänään nimittäin katsoin tarkemmin. Vincent tarjosi taas espressot ja jutteli mukavia. Hän esitteli myös aamupalahuoneen meille, tarjosi minikokoisia crêpsejä maistiaiseksi ja näytti miten briochen tarjoiluastialla lukee, että paikallinen tuote ja Dos Santos. Ei meillä kai ainakaan kiire sitten muualle ollut... Tai jos menetetty aika otettiin vaan ajonopeudella kiinni myöhemmin. Tänään oli nimittäin täysi auto ja paljon vähemmän hustlailua edestaas. Toisaalta pain du chocolatiakin oli paljon enemmän toimituksessa: neljä laatikollista. 

Ja vielä taisi tulla jotain kasan päällekin...

Joo hei FYI, brioche on ranskalainen, tää on huono määritelmä, mutta, periaatteessa ruokaleivän ja pullapitkon sekoitus. Paikalliset syö tosiaan yleensä aamupalalla, usein suklaalevitteellä tai marmeladilla. Maullisesti se on aika lähellä uunituoretta pullapitkoa omasta mielestäni. Sellaista höttöisää valkoista mitä voi syödä ilman hampaita.. ;) 

Aaaa... mitähän piti edes sanoa seuraavaksi..
Toimitusten jälkeen mentiin tekemään macaronleivoksia! Sebastian kertoi kyllä siinä samalla massaa vatkatessaan, miten macaronit tehdään oikeasti, mutta väitän että aika paljon meni ohi juuri sen sanaston puolesta. Täällä siis käytettiin Patis'Macaron nimistä mixiä. Kilo jauhetta, 200g nestettä, vatkaus, voila. 
Henkilökohtaisesti kun oon sitä mieltä et mixit on huijausta, niin harmi sinänsä, mutta katsoo jos joskus saisi kysyttyä voisiko niitä tehdä ihan täysin käsin. Tai keksisi ensin miten se kysytään kaikkein järkevimmällä tavalla, hoho!
Sebastian teki yhden valmiiksi ja sanoi että tee loput. Minähän tein. Niistä tuli ihan nättejä.

MINUN Vadelma-macaronleivos !

Näiden jälkeen täytin taas eclaireja, nyt myös carameltäytteellä. Carameleclairien kuorrutteeksi tehtiin oranssi fondant ja caramelspritsaus. Nekin oli nättejä.
Sitten käytiin kuulemma kaulaamaan lehtitaikinaa mille-feuillea varten. Samalla tehtiin jonkinlaista omenapiirasta, johon pääsin kuorimaan laatikollisen omenia!
Ja siis se oli ihanaa!
Ei muuten, en ole mikään kuorimaveitsen fani, mutta kun niillä oli sellainen vanha omenasorviaparaatti. Jos joku haluaa ostaa miulle lahjan ni voin ottaa tälläsen!

Tuitui~

Se samalla kuorimisen yhteydessä siivutti koko omenan spiraaliksi, jonka sai helposti halkaistua tasalaatuisiksi lohkoiksi. Hahaa! Ihan mahtavaa !

Omenaduunauksen jälkeen tehtiin vähän lisää tartalettipohjia ja sitten kello olikin jo puoli yksi. Alakerran toinen leipuri hengaili meidän kanssa jonkin aikaa kondiksessa ja totesin etten tiedä miksi, mutten oikein ymmärrä hänen puhettaan vaikka ihan selvää onkin. Hän yritti kysyä mitä olen käynyt katsomassa tai mitä olen menossa katsomaan tai missä olen..... En vieläkään oikein tiedä. Mutta oli ainakin iloinen vastauksesta, että ensi viikolla mennään katsomaan biitsiä. Enkä vieläkään muistanut kysyä hänen nimeään. 
Dos Santosin... La Petrién työntekijät siis, ovat jotenkin tosi tosi tosi ranskalaisia. Sellaisia miksi ranskalaisen ajattelee. Erityisesti tämä nimetön herra. 

Siinä puolen hujakoilla herra ranskalainen hävisi alakertaan ja Sebastian kysyi haluanko liittyä seuraan oluelle. Menin. Istuttiin neljästään sitten siinä portaikossa ulko-oven suulla ja pojat heittivät huulta minkä ehtivät. :) Oli kaunis ilma, herra ranskalainen sauhutteli sähkötupakalla ovenpielessä, kuului ranskan soljuvaa vitsailua ja ei ollut mihinkään kiire. Se oli jotenkin.. todella rento hetki. Harmittaa vaan kun olisi ihan kiva pölistä itsekin, mutta ei vaan vielä oikein toimi se sanasto tarpeeksi hyvin. Ehkä joskus.







//MUOKS. 
Ainii Sebbe on pelimiehii!
Puhuttiin lyhytsanaisesti mutta ymmärtäväisesti pleikkarista kun käytiin katsomassa vanhaa Dos Santosta tänään. ;)

Tohveliomena, valkosipuli ja Dennis.

Aamulla menin taas kuuteen paikalle ja lähdettiin Sebastianin kanssa tekemään toimitukset. Melkein kaikki samat paikat kuin eilenkin tuli käytyä, ainoastaan eilisen ensimmäinen toimituspaikka jäi välistä. Harmi sinänsä. Saatiin nimittäin siellä hotellilta ilmaiset espressot ja kanssamme asioinut baarimikko osasi jopa puhua englantia.
Tänään katsoin kuitenkin vähän tarkemmin mihin paikkoihin itseasiassa viedään tuotteita. Hotellia ja ravintolaa löytyy listalta, mutta myös jokin hoitolaitos. Ymmärsin plakaateista, että ehkä vanhainkoti? Siellä oli aivan ihastuttava punertava kissa jokatapauksessa seuraeläimenä. Molempina aamuina tullut katselemaan ruokalan ovelle kun kävellään patonkeinemme ohi. Ihana <3 (Denniskin on, vaikkei siihen kissaan liity nyt kyllä mitenkään. Sorry for PDA, peeps.)

Ihmettelin kyllä hieman sitä että kävimme kahteen otteeseen viemässä pienen pussin patonkia keskustassa olevaan ravintolaan ja vielä kolmannen kerran kaupan päälle tekemässä jotain muuta. En tiedä mitä, jäin autoon siksi aikaa. Ehkä ensimmäisellä patonkisatsilla oli sitten vain niin kova kiire aamiaiselle, ettei toisia ehtinyt odottaa.

Toimitusten jälkeen katselin Tonin vierellä hetken taikinanvalmistusta. Sillä on sellainen hirmu söpö miniversio taikinakoneesta. Lattiamallinen siis kuitenkin. Vaikuttaa sopivalta jonkin juuren tekoon.
Sitten mentiin kondikseen ja Sebastian kertoi, että tänään tehdään eclaireja! Mm-mm. Olin tottakai ihan jeeejeee ja sanoin, että haluaisin kirjoittaa ohjeita ylös. Sopi oikein hyvin, joten kipaisin laukulle ja otin vihkoni esille. Sebastian ihmetteli mitä mustekynässäni lukee ja koetin keksiä parhaimman käännöksen Vääksyn Kotileipomo mikälienytolikaan:lle.
Punnauksen ja itse massan valmistuksen aikana kirjoittelin ohjeen vihkoon itselleni ymmärrettävästi. Aineet kirjoitin ranskaksi ja niin ollen myös varmistin S:ltä, että mitat olivat oikein, loput menivät sillä perinteisellä "yhdistä noi, lisää tohon, sekoita tasaiseksi joojoo." Mutta eipä se nyt hankalaa edes ole. Miksiköhän olen aina luullut eclairien olevan jotain kohokastasoa leivonnassa... "Uskallakin kopauttaa ja koko homma on pielessä", you know.
Täytettiin sillä samalla suklaatäytteellä mitä tuulihattuihinkin laitettiin, näihin vain täyte lisättiin kolmesta kohdasta taas pohjan kautta, khm, kynänperällä puhkaisten. Lopuksi kastettiin suklaaseen. Ja nämä hei tein melkein kokonaan itse!

Suklaa-eclairit, alempana Sebastianin aiemmin tekemiä ja nyt vain paistettuja tuotteita

Eclairien välissä ja jälkeen käytiin tekemään tartelette-pohjia varastoon. Taikinaa oli valmiiksi isossa valkoisessa laatikossa viileässä. Tarvitsi vain kaulata sopiva määrä, ottaa rinkulamuotilla palaset ja taputella pinnoitettuihin pikkuvuokiin. Mitähän niihin tehdään...

Tartelettepohja. Mm.

Kolmannelle tuotteelle käytiin kaulaamaan pakkasesta lehtitaikinaa. Taisiis, otettiin päivän alussa sulamaan puolivalmiiksi kaulatut lehtitaikinapinkat vaihtolämpökaappiin ja niin edelleen sitten tartalettien jälkeen jatkotyöstettiin siitä edemmäs.
Valmiiksi kaulatusta lehtitaikinasta otettiin koristemuotilla suht isoja ympyröitä, jotka sitten kaulattiin vielä uudelleen (ja hei erittäin tehokkaasti liukuhihnalla! *) soikioiksi läpysköiksi. Täytteeksi omenahillo ja kiinnipainelu, ihan kuten nyt vaikka kotitekoisissa pasteijoissa. Sitten käännettiin nurin pellille ja koristeltiin sekä rei'itettiin. Ei me kyllä niitä vielä paistettu, varmaan huomenna sitten joku sen tekee.
 
*Eli liukuhihnatöskentelyssämme minä olin kopparina ja Sebbe heitti jatkuvalla syötöllä taikinaa kaulauskoneen läpi! Siitä kivasti nopealla tauon hetkellä siirsin soikiot odottamaan täyttöä.

Chausson aux pommes, Tohveliomenat. Koristeltiin (miiinä itse) tuollaiseen lehden oloiseen kuvioon. :)

Näiden omenataskujen nimi oli Chausson aux pommes. Pomme on siis omena ja chausson taas kotona käytettävä (usein kaiketi pehmeä) kenkä.
Eli tohveli.
Tohvelia omenalla siis.
Nomnomnom.

Salmiakkia on hankala selittää ranskaksi. Sanakirjakin puhuu ammoniakkisuolasta ja se kuulostaa jotenkin kauhean vaaralliselta!
Sebastian käveli vierelleni puhumaan ihan yhtäkkiä valkosipulista ja halusi tietää miten se sanotaan suomeksi.
"L'ail? En Finlande?"
"ööö, en finnois..?"
"Oui, oui", jatkoi Sebbe.
"c'est valkosipuli. o.o"
"Välkosipuli. OHOHOHOHOHOHO. Välkösipuli...", hohotti Sebbe ja käveli pois.

Myöhemmin Toni tuli kondikseen puhumaan minulle-aivan-liian-nopealla-rytmillä Sebastianille ja lopulta havahduin hänen kysymykseensä "blahblahblah l'ail en Finlande?"
"...mm? L'ail?"
"Oui, l'ail!", jatkoi Toni kovasti selostustaen jotain valkosipulista, mikäli en ymmärtäisi mistä puhutaan.
"Valkosipuli."
"Valkosipyli?"
"Ce ça.Valkosipuli."
"VALKOSIPULI. OOOHOHOHOHOHOH, VAAALKOSIPUULII.", jatkoi Toni nyt yhdessä Sebastianin kanssa ranskalaisella aksentillaan kovaäänisesti hohottaen.
Olin oikeasti tosi hämmentynyt. Miksi valkosipuli? Mitä hittoa täällä tapahtuu!
Sebastian käveli jääkaappihuoneeseen ja toi mukanaan pussillisen silputtua valkosipulia. Pussissa luki "L'ail - Hakattu valkosipuli". Sain valaistuksen miesten yhä tavatessa valkosipulin ääntämistä ja eritoten nauraen sitä, kuinka hiton pitkä sana se oikein voi suomeksi olla: L'ail eli Hakattu valkosipuli.
"Aaa... Hakattu valkosipuli.. C'est l'ail haché!", selvensin. Herrat ilmeisesti hämmentyivät käännöksestä, kun oli muutenkin pitkä käännös ja vielä kahdessa osassa.... Ahhahah, niillä oli kyllä mainio nauru! Ja yllättävän hyvä ääntäminen molemmilla, erityisesti vielä Tonilla!


Joo, tänään oli Lucen lapsenlapsen syntymäpäivät. Kolmevuotias pikkuherra. Oli Hyper U:n supermarketista ostettua suklaakakkua ja belgialaisia vohveleita tarjolla.
Olen myös ihan lopussa jo pokkarissa, jonka otin matkaluettavaksi. (Mary H. Clarkin Kaksoset) Mitäs sitten kun loppuu? :(

Huomenna alkaa viikonloppu: tiistait ja keskiviikot ovat minun vapaapäiväni tulevat pari kuukautta. Lähdetään kai vierailemaan Château de Tiffaugesilla. Otan sitten kuvia sieltä!

Niin ja Dennistä on ikävä ja muita ei, hähhäh! Purr <3

Tuulihattuja!

Hoo! Ensimmäinen päivä töissä takana!
Heräsin aamulla viideltä ja töihin oli tarkoitus saapua kuudeksi. Olin ensin hieman hämmentynyt kun Luce väitti kovasti, että voimme lähteä viittä vaille kuusi ja aivan hyvin kerkeämme, mutta sitten selvisi, että sainkin autokyydin perille. Siihen puolen kilometrin päähän. Noh.. Mikä ettei.
Perille päästyäni näin Sebastianin konditorion puolella ja tervehdin häntä sitten suunnistaen vaatteidenvaihtoon. Vaatteet vaihdettuani en sitten enää nähnytkään ketään. Hieman oli jännä paikka... Kenelle edes pitää ilmoittautua!
No, Sebastian ilmestyi jostain ja sain aikaiseksi kysyttyä, että mitä teen tai voinko auttaa. Lopputulos oli että lähdin hänen mukaansa viemään toimituksia muutaman hotelliin ja ravintolaan. Kaksi laatikkoa paksua ja pientä patonkia sekä pussillinen pain de chocolateja löysivät siis paikkansa tilaajille minun avustuksellani. Jee.

Totesin jo päivän alussa, että voi tulla aika hurjaa kun kumpikin ymmärtää ihan vähän mitä toinen selittää, mutta ei kyllä niin paljoa että yhteisymmärryksessä elettäisiin kokoajan. Minä tunnun kyllä ymmärtävän enemmän sitä kirjoitettua kuin itse paikallisten ääntämää supliikkia, mutta Sebbelle se englanti uppoaa molemmin päin samalla tavalla. Vähän sinne päin ja hymy. Sama kyllä miullakin, ei siinä mitään.

Toimitusten jälkeen ihmettelin hetken leipomon puolta ja tarkastelin tosi tehokkaan näköistä patongin ylöslyöntiä. Sebastian (on muuten Jerome Dos Santosin veli) sanoi, että olen sen päivän hänen kanssaan yläkerrassa. Kondiksessa siis.
Mentiin yläkertaan ja katseltiin ympärillemme, sitten sain alkaa maustamaan créme pâtissiérea vaniljalla, caramelilla ja suklaalla, joka on siis... no, vaniljakreemiä, sekä täyttämään tuulihattuja pussilla.
Hygienisteille tiedoksi, että tuulihattujen pohjat on tosi kätsyt rei'ittää mustekynän tupilla. Näin täällä.

Ranskassa ravintolassahan saattaa olla menussa jälkiruokien kohdalla sellainen kuin Les profiteroles, joka sitten tarkoittaa juuri tuulihattuja, yleensä kaiketi kermatäytteisiä ja joskus torniksi kasattuna ja sokerilla tai suklaalla koristeltuna.. Ylpeänä siitä, että satuin tämän tietämään kysyin, että kutsutaanko näitä nyt sitten niiksi. Ei kutsuta. Meni ohi miksi niitä kutsutaan *voi ei, hahah*, mutta Sebastian avasi sitten pakastinkaapin ja otti yhden hieman erilaisen tuulihatun ulos. Jos muistan oikein, hän sanoi sen olevan kuorrutettu keksillä tai krokantilla tai jollain... Ja oli tosi hyvää myös!

Kun olin täyttämässä viimeisiä tuulihattuja, Sebastian aloitti koristelua. Jokaiselle eri maulle oli oma look tietenkin. Vaniljahatut dipattiin sulassa sokerissa ja dopattiin hienossa sokerissa. Ne oli todella herkän näköisiä. Karamellihatut dipattiin pelkästään sulassa sokerissa, tehden niille kiiltävän kauniin pinnan. Suklaahatut dipattiin sulassa sokerissa ja raesokerissa. Sitten hoksasin, että aiemmin kun S. oli esitellyt nokialaisestaan kuvia töistään, hän oli myös puhunut siitä, että näistä kasataan samanlainen työ. Tilaus oli siis lapsen ristiäisiin, jotka pidetään tänään. No, sitten käytiin kasailemaan tuulihattuja sulalla sokerilla sellaiselle alustalle, joka oli ilmeisesti tehty sokerista ja mantelista ja.. mitähän muuta siinä nyt olisi ollut. Oikeaa palapelin kasaamista. Ja sokeria, sokeria, sokeria... Ihan kun olisin joku sokerileipuri tai jotain! *HEH-HEH* .....

Tuulihatuista ja pohjapalasista muodostui lapsen kehto, joka koristeltiin pikeerillä, sokerikukilla, mansikoilla ja mantelin muotoisilla suklaarakeilla. Koko helahoito sijoitettiin alustalle, joka oli kuorrutettu.. pikeerillä? Sen hän kuitenkin valmisti näin: kaksi tuplakourallista kondiittorinsokeria valmiiksi lisätyllä tärkkelyksellä ja kiva loraus, ehkä noin desi, kananmunanvalkuaisliuosta. Sitten sekoitellaan ranskalaisella Kitchen aidilla lapaa käyttäen ja todetaan, että kaipaa lisää valkuaista. ....ja seuraavaksi tomusokeria.  

Tässähän nousee odotukset seuraaviin päiviin! Annas olla huomenna varmaan istun nurkassa kun onhan tälle viikolle tehty jo vaikka mitä varastoon. Vaikka Sebastian tekikin suurimman työn niin pääsin täyttämään ja koristelemaan, jopa lopullista kehtoakin pienin säväyksin.

Onnea Charlottelle vain

Eikä siinä vielä kaikki, jos tuulihatuista tykkää. Sebastian paistoi pakastimesta meille suolaisia juusto-kinkkuhattuja. Aivan ihania.


(Tässä vaiheessa täten ilmoitan, että editoin kohta Amsterdamin päivitystä lisäten sinne niitä kuvia joita halusin jakaa.)

Mutta joo, piti päästä puoli yhdeltä kotiin, mutta jäin ihmettelemään Sebastianin kanssa google translaattorilla erinäisiä asioita ja lähdin lopulta yhdeltä. Kävin vilkaisemassa viereisen kaupan ja sieltä oli kova hoppu kaikilla pois, koska alkaa siesta. Tämän kunniaksi kävelin kotiin ja nukahdin terassille varjoon.


Vapaa-ajalta alaanikin linkittyvänä kuulumisena tämä:
Eilen kävimme tutustumassa melko läheiseen myllyyn! Siellä oli oikein iloinen esittelijäpoika, joka selitti myllyn toimintaperiaatteen ja jauhatusasteista kaiken. Laure, hostperheeni tytär, sitten selitti englanniksi vierellä sen mitä osasi. Kyllä siitä ihan suhteellisen selvän sai. Mäellä oli siis kaksi tuulimyllyä, joista toinen oli käytössä. Siellä vierailimme. Sain mukaan myös Lucelta paikalla jauhettua erittäin hienoa jauhoa!

Käytöstä poistettu mylly, huomaa vierellä pelattavaksi tuotu Mölkky. Mitä?

Yläkerran myllynkivi pyöri kauniisti ja alemmalla tasolla jauhot erottuivat kolmeen eri asteeseen.

Vierellä oli myös goottilainen minikirkko, mutta en tajunnut ottaa kuvaa. Samoin hiiieno näkymä kaupungille, mutta enpä tajunnut siitäkään.

Tänään oli tarkoitus mennä katsomaan Chateau de Tiffaugesia, mutta olin niin kuollut silloin kun oli alunperin aie lähteä, että siirrettiin myöhemmäksi.


Ainiin ja ammeelle ei ole näkyvillä tulppaa... Voi voi.

Ensi-ilta ensikodissa

Pariisin kenttä on yhäkin aivan sanonko mistä. Totesin sen viimeksi ja totean sen nyt. Suljettu alue, jossa ylikallista vettä ja voileipiä. Ei oikein kunnon ruokaa missään. Ja ihan liian pitkä aika. Mrr.

Mutta muuten kaikki oikein hyvin!
Ensin hostperheeni äiti ja tytär hakivat meidät kentältä, sitten heitettiin kanssani matkustanut luokkalainen La Roche sur Yoniin oman host perheensä haettavaksi ja jatkettiin matkaa Les Herbiersiin.
Luce sanoi nähneensä että pidän Adelesta (Facebookin kautta kai), joten kuunneltiin ajaessa Skyfallia... Sitä seurasi jokin paikallista perinnemusiikkia soittava yhtye, jonka tulen kuulemma näkemään Puy du Foussa? Ranskan kieli on kyllä taas niin ruosteessa. Voi apua...

Sain hirmuisen hyvän iltapalan! Dos Santoksen patonkia ja jotain kesäkurpitsapateeta tai mitä se nyt oli, hunajamelonia, sinihomejuustopastaa ja tiramisua. Perhe on kyllä oikein mukava! Poika kuulemma tulee joskus yöllä vasta kotiin töiden takia ja huomenna näen vielä yhden pienokaisen (olikohan kyseessä lapsenlapsi)... Sekä tulevan pomoni. Lähtee kuulemma lomalle pariksi viikoksi tässä melkein heti.

Tuliaiset näytti olevan ihan mukavia.

Väsyttää ihan kamalasti.

Täällä on amme.

Ei muuta kommentoitavaa tässä vaiheessa.

Á bientôt!

Damn, Amsterdamn.

Eilen tuli piiiieni paniikki kun tajusin, että oikeasti ollaan lähdössä. Siinä vaiheessa siis, kun hoksasin etten tiedä yhtään onko tavarat kasassa vai ei. Tai asiakirjat tallessa vai ei. Pitäisi olla, vaikka heti lähijunassa istuessa muistin ainakin kaksi unohtunutta (ei niin tärkeää) tavaraa. Mottoni kuuluu tästä eteenpäin: "mikä puuttuu, tarvitaan, ja sen saa Ranskasta."

Niin eli, miut vietiin aamulla Helsinki-Vantaan kentälle ihanasti Denniksen ja Alexin toimesta. Neljältä lähdettiin menemään, jotta ehtisimme turista vielä hetken ennen heippoja... Automaatilla suoritettava check in oli vähän jännitystä herättävää, kun ei ollut oikein mitään papereita mukana, mutta siihenkin riitti pelkkä passin vilauttaminen. Kaikki sujui yllättävän kivuttomasti ja nyt istuskelen jo Amsterdamin kentän C5 portin kupeella, ikkunalaudalla. Wlanin säätäminen oli hieman hämmentävää mutta onnistui lopulta!

Pakko sanoa, että lentokoneesta ulos katsellessa pilvet olivat alussa kuin suoraan Muumeista. Totesin, että on aivan liian pitkä aika siitä kun viimeksi olen katsonut Muumipapan muistelmat. Se siis täytyy hankkia.

KLM tarjoaa muuten joka lennolla juusto-majoneesivoileivän, sekä valinnaisen juotavan. Mikäs siinä oli minikolmioleipää ja Chileläistä valkoista Terra Andinaa nautiskellessa. Palvelu pelaa? Ensi lennolla voisi ottaa kokiksen ja lukea kun oikein pokkarin otin mukaankin... Ehkäpä.

Amsterdamin kenttä on hieno, paljon kaikkea kivaa putiikkia peräkanaa... Ensimmäinen vastaantullut kahvitauolle kutsuva ilmestys oli suklaabaari. Ei luoja, ihanaa. Seuraavana merenelävien ja viinin lounge, tai mikähän sen nimi oli? Meinasin laittaa kuvitusta heti suklaabaarin tarjonnasta, kilosuklaasta ja leivoksista sekä kakuista, mutta kamerasta on akku loppu! Voi ei, kuka ei lataa kameraa ennen matkaa?

//Noniin edit!

Lentokentän suklaabaarin leivostarjonta

Näistä muistin heti oman haasteeni. Tämän matkan aikana kokeilen ostereita. Jos en saa niitä Ranskassa, niin viimeistään paluulennolla ja tästä paikasta!

Mukavat fisut tilaa jakamassa

Suklaata kilohinnalla. Ja se tuoksu. Huumaava.

Lucekin toivotti tervetulleeksi jo facebookissa... Muistin aamulla kysyä jopa puhelinnumeroa odottamattomien sattumien varalta. Että, kyllä tämä tästä, katsellaan taas illemmalla. :)